I know I've been gone forever but I'm finally home tonight

Niin kun varmasti moni tietää, mä oon palannut Suomeen. Oikeestaan jo yli kuukaus sitten. Kirjotin viime postauksen Singaporen kentällä 6,5 tunnin vaihtoaikaa kuluttaen ja hämätäkseni kaikkia, sillä kaikki mun läheiset Suomessa luuli mun palaavan vasta yli viikon päästä siitä. Okei, muutamaa ihmistä lukuunottamatta, jolle en vaan voinut olla kertomatta ja pitihän mulla olla joku kyyti kentältä kotiin. Tai siis mihin kotiin... Kuitenkin, niinkuin yleensä mun elämässä, ei tälläkään matkalla vältytty yllätyksiltä. 

Nousin Sveitsistä viimeiselle 2,5 tunnin lennolle, jonka jälkeen mun piti olla onnellisesti Suomessa. Pistin kuulokkeet korvaan ja kattelin Sveitsin super hienoja vuorimaisemia koneen noustessa ilmaan ja tirautin muutaman kyyneleen sen kunniaksi, että tähän päättyy mun vuoden uskomaton seikkailu ja kohta mä nään mun rakkaat Suomessa. Ajattelin vähän liian aikasin, sillä n. 20 minuutin päästä noususta me jouduttiin kääntymään takaisin Sveitsiin koneen teknisen vian vuoksi. 
Noh, siitä lentoyhtiö alkoi sijoittamaan ihmisiä lennoille kohti pohjoiseurooppaa ja mä tulin lopulta kotiin  Tukholman kautta, jossa mulle jäi 15 minuuttia aikaa vaihtaa konetta ja seurauksena tästä olin Suomessa 7 aikaan torstai-iltana ja matkalaukkuni sain vasta lauantaina. Pienen vihan ja raivon jälkeen ymmärsin kuitenkin, että pääasia on se, että me oltiin kaikki hengissä vaikka myöhästyinkin viidellä hassulla tunnilla. 

Mun kaveri tuli hakemaan mut kentältä ja me lähdettiin yhdessä yllättämään muita kavereita, ja jokaisen ilmeet ja reaktiot oli kyllä kaiken sen salailun arvoisia. Niin monta kertaa mä halusin vaan kertoa totuuden ja Melbournen kentällä istuessa halusin vaan soittaa itkupuheluita Suomeen ja kertoa äitille, että mua pelottaa tulla kotiin. Mutta mä säilytin mun kauan varjellun salaisuuden loppuun asti ja iso kiitos siitä kuuluu myös niille harvoille ihmisille, jotka tiesi millon mä tuun ja osasi pitää suunsa kiinni. 

 

Suomeen palatessa mä tajusin, miten parhaat kaverit ja perhe mulla on. Mun elämäntilanne ei ollu kauheen kadehdittava, mulla ei ollut kämppää eikä töitä. Mutta onneksi mun veljen yksiöstä on kuoriutunut mulle koti viikonpäiviksi ja viikonloput on sitten mennyt millon missäkin. Ainakaan kertaakaan en oo vielä kadulle joutunut. Mun ihana kaveri myös hommasi mulle töitä omalta työpaikaltaan, vaikka valitettavasti joudun lopettamaan tälleen 3 viikon jälkeen uusien urasuunnitelmien takia, oon ikusesti kiitollinen koska oisin varmaan tullut seinähulluksi muuten.
  Mun tulevasta kodista löytyy sitten aina tilaa teille kaikille ihanille ihmisille, jotka jaksaa katella tätä mun kodittoman elämää viikosta toiseen. 
Mua pelotti, jännitti ja ahdisti niin monta kertaa tulla tänne. Pidin varmaan vaan yhteen ihmiseen Suomessa yhteyttä päivittäin, muutamaan viikoittain ja loppuihin vähän silloin tällöin. Mua pelotti, että mut on unohdettu tai korvattu tai ketään ei muuten vaan kiinnosta. 
Kuitenkin voin ilosena sanoa, etten voisi olla onnellisempi siitä, että mä päätin tulla takasin. Mun on hyvä just näin just täällä, just niiden ihmisten kanssa joiden kanssa mun on tarkotuskin. Tällä hetkellä pelottavasti tuntuu siltä, etten olisi koskaan missään ollutkaan. Tai vaikka olinkin, niin sanoisin että korkeintaan muutaman kuukauden. Vuosi on pitkä aika, mutta jotenkin silti mikään merkittävä asia ei ole täällä päässä muuttunut. Kaikki on just niinkun pitääkin, just nyt.

Vaikka mä ehkä mietinkin joka ikinen päivä uutta pakokeinoa, milloin oon lähdössä taas yksin maailmalle seikkailemaan ja toisena päivänä yritän suostutella mun kavereita lähtemään mun kanssa wh-viisumilla tutkimaan Uutta Seelantia, niin kyllä se nyt vaan hyvät ihmiset on niin, että mun opiskelutilanteen laita näyttää nyt siltä, että mä oon hyvin tukevasti Vantaalla seuraavat kaksi vuotta. Huhtikuussa mua oottaa uusi koti ja vaikka tästä elämäntilanteesta löytyy varmasti hauskoja muistoja kerrottavaksi myöhemmille ajoille, niin oo  niin valmis asettumaan taloksi omaan kotiin tälleen melkeen melkeen 15 kuukauden toisten nurkissa asumisen jälkeen. Kun mä vihdoinkin saan tehä mitä mä haluan, kenen kanssa haluan ja milloin haluan mun omassa kodissa. Tuntuu niin hyvältä saada sanoa noin. 

Siitä aina puhutaan niin paljon, ettei sovi enää takas kotiin pitkän ajan jälkeen. Mä sovin tänne just nyt paremmin kuin koskaan.

I'm gonna live like tomorrow never comes

Tälleen muutaman viikon jälkeen aattelin tulla jakamaan kokemuksiani ensimmäisestä joulusta ja uudestavuodesta Suomen rajojen ulkopuolella. Eikä vaan edes Suomen rajojen ulkopuolella, vaan toisella puolella maailmaa, euroopan ja kaiken muun kylmän ulkopuolella. Jouluna oli nätit 35 astetta lämmintä, kun taas uutenavuotena Hannahin kanssa kärsittiin 40 asteen helteessä ja pakotettiin itteämmeja toisiamme makaamaan takapihalla auringossa. Pitäähän nyt kaikki aurinko itteensä imasta nyt, kun se vielä tuolla taivaalla möllöttää. Suomessa/Irlannissa meistä kumpikaan sitä tuskin tulee useinkaan näkemään. No ei vaiskaan, lupvutin aika nopeesti, koska mun mielestä 40 asteen lämpö ja suorassa auringonpaisteessa makaaminen ei vaan yksinkertaisesti ole mitenkään nautinnollista. Jos olisi saatu uima-allas tähän kuvioon mukaan, niin asia olisi ollut heti toisin. Mulla on niin ikävä meiän Perthin kotia ja uima-allasta, en arvostanut sitä tarpeeksi kun vielä oli mahis.

Jouluahan täällä siis vietellään 25. päivä mikä oli jo mulle tosi kummallista. Joulu on mulle 24. päivä ja sillä selvä. Siksi avasinkin paketteja ja annoin lahjat kaikille avattavaksi jo sinä aamuna.
Mun hostperheeseen kuuluu siis kaksi pientä tyttöä, Eve ja Iseult ja koska 25.12 on Christmas Eve, pitäähän meidän juhlia jossakin välissä myös Christmas Iseultia, ettei kellekkään jää paha mieli (paitsi mulle, missä on Christmas Linda????). Joten keskiviikkoiltana meillä oli avoimien ovien päivät ja porukkaa juoksi vuorotellen toivottelemassa hyvät joulut ja syömässä. Perjantaiaamuna lähdettiin koko hostperheen voimin Hannahin hosperheen vanhempien luokse (monimutkaista, tiedän) viettämään joulua kaikki yhdessä. Olin kyllä super kiitollinen tästä kaikesta, mun hostithan ei oo siis alkuperäsesti kumpikaan ausseista kotosin, mutta Hannahin on, niin tällä tavalla pääsin mäkin viettämään ihan oikeeta aussijoulua! 
Me vietettiin kavereiden kanssa vahingossa kahesti pikkujouluja, ekan kerran aika joulukuun alussa ilmasen baarin merkeissä ja toisen kerran boatpartyilla 24. iltana. Hämärät on muistikuvat molemmista joten en ala näistä nt sen enempää kertomaan, muutaman kuvan satuin löytämään tapahtumien sivuilta niin ne sanokoon kaiken sanottavan tässä tapauksessa.

Mun uusivuosi vaihtui allasbileiden merkeissä. Meiän entinen couchsurfing host Sy kutsui mut kavereidensa kanssa juhlimaan ja otin Hannahin mun mukaan. Parempaa tapaa en ois keksinyt tätä iltaa lähteä viettämään, koska vielä kello 10 aikaan illalla lämpöasteita oli 30, kelpaa! Tavoilleni uskollisena kaaduin aika pahasti jo alkuillasta altaaseen ja onnistuin kadottamaan mun avaamattoman siideritölkinkin sinne ja kärsin vieläkin vähän seurauksista, niin henkisistä kuin fyysisitäkin. Sain käteen aika kammottavan haavan ja se on vielä parantumassa, plus voitte varmaan arvata mistä kaikki vitsit meidän kaveriporukassa tällä hetkellä kumpuaa... 
Käveltiin yöllä Hannahille yöksi ja seuraavan päivän iltapäivällä raahauduin kotii  ja vetäsin yli 12h tunnin yöunet uuden vuoden kunniaksi. 
Kaikki uudenvuodenlupauksenikin oon onnistunut jo rikkomaan, toisaalta sekin tais mennä jo seuraavana päivänä. 

2015 vuosi oli mun tähänastisen elämän paras vuosi. 2016 tuo mulle tullessaan Suomeen paluun ja uuden elämän ja uudet seikkailut, toivottavasti vuoden lopuksi voin sanoa kaiken olevan taas hyvin. Nyt oon vähän hukassa mutta eiköhän se oikea polku sieltä jostain vielä löydy!

The Great Ocean Road

Oon oottanut tätä viikonlopoua suunnilleen siitä asti, kun tulin Melbourneen ja mun on tosi vaikee uskoa sen olevan nyt ohi. Se tarkoittaa myös sitä, että mulla on alle kuukaus aikaa jäljellä tällä puolen maailmaa.
 Me haluttiin odottaa että Hannah tulee Melbourneen myös ennenkuin lähdettiin toteuttamaan tätä roadtrippiä. Hannah on siis yksi mun parhaista kavereista Perthistä ja ne tuli koko hostperheen voimin viettämään joulua sukulaisilleen kuukaudeksi! Ne lähtee vielä samana päivänä pois täältä kun mäkin. Miten täydellistä, tiedän. Oon ollu aika ilonen tästä sattumasta.

Me vuokrattiin auto torstaina, perjantaiaamuna Hannah tuli kamoineen ja lapsineen meille playdateille ja iltapäivästä sen hostäiti haki lapset pois ja me lähettiin pyörimään cityyn vaikka aamulla oli lähtö kohti Great Ocean Roadia.
Lauantaiaamuna mä vaan pakkasin kamat ja me lähdettiin hakemaan vuokra-autoa mun hostäidin kyydillä. Koska mä toimin kartanlukijana, niin ei ongelmilta tietenkään voinut edes kuvitella välttyvän. Ohjasin meidät väärään paikkaan, koska osote oli täysin sama ja täysin saman ajomatkan päässä meiltä kun tää oikea paikka. Päästiin jokatapauksessa perille 20 minuuttia myöhässä ja 10 minuuttia ennen koko paikan sulkemista... Hyvä minä. Saatiin auto ja löydettiin Ronjakin aika nopeesti kyytiin jonka jälkeen lähdettiin hakemaan Heidiä ja minä taas kartanlukijana ajoin meiät taas väärään paikkaan samaan osotteeseen. Joku ääliö myös on rakennuttanut tänne tien, jota käyttäessä pitää joka kertaa maksaa ja me käytettiin sitä turhaan ihan sairaan monta kertaa ja oltiin jumissa Melbournen liian isossa keskustassa liian kauan. Hyvä Linda pt. 2. Me lähdettiin meiltä n. 11.20am ja päästiin ulos Melbournesta n. 3pm.

Koska me oltiin aikataulusta niin paljon myöhässä, me päätettiin jäädä vähän lähemmäs telttailemaan ekaksi yöksi, koska Port Campbelliin oli matkaa n. 6 tuntia ja haluttiin pystyttää teltta, kun oli vielä valosaa. Pysähdyttiin matkalla vähän mielen mukaan sinne tänne kattelemaan kaikkea, mikä näytti nätiltä. Bells Beach, Lorne, pari tuntematonta rantaa ja bongattiin villi koala hengailemassa yhessä puussa niin jäätiin tien viereen sitäkin ihmettelemään! Ajettiin siis Apollo Bay nimiseen kylään ja löydettiin kiva camping alue ja siitä alkokin sitten meidän älypäiden teltan pystyttäminen. Oon onnellinen, ettei siellä ollut paljon ihmisiä todistamassa tätä touhua. Saatiin onneksi teltta pysyyn ennen auringonlaskua ja dinneriksi syötiin pelkkiä sipsejä ja mä join liikaa viiniä tyhjään vatsaan.

Heräsin aamulla joskus puoli kuuden aikaan aamulla ja ootellessa, että muut tytöt herää, siivosin meiän kauheet sotkut ja laitoin kamoja kasaan. Tunnin oottelun jälkeen kömmin takasin telttaan ja oottelin varmaan vielä toisenkin tunnin, että kaikki heräis. Teltassa nukkuminen ei ollutkaan niin hauskaa, kun muistin. Varsinkaan kolmen muun ihmisen kanssa Australian +30 asteessa.

Lähettiin ettimään aamupalaa joskus ennen 9, koska viimesin kunnon syöty ruoka oli edellisaamun aamupala. Syötiin masut täyteen, käytiin aamu-uinnilla (tai siis Hannah kävi) liian kylmässä merivedessä ja jatkettiin matkaa Port Campbellin luonnonpuistoon, missä sijaitsee Victorian varmaan tunnetuin nähtävyys 12 Apostles ja ihan sairaan upee ranta, Loch and Gorge. Onneksi oltiin ajoissa liikkeellä, koska heti kun päästiin takas autoon niin alkoi satamaan. Lauantain +44 astetta vaihtui yhtäkkiä +14 asteeksi. Tosta noin vaan lämpötila tippui alle vuorokaudessa 30 astetta, tervetuloa Melbourneen. Täällä ei koskaan tiiä mitä pitäs pakata mukaan kotoota lähtiessä, kun sää muuttuu niin nopeesti. 

Sade vaan jatkui ja jatkui ja mä olin ainakin ihan jäässä, kun astuin hetkeksi ulos autosta tankkaamaan. Kylmä sade ja tuuli iski vasten mun paljaita jalkoja, kun mulla oli vaan sortsit päällä. Me haluttiin kuitenkin käydä tsekkaamassa yksi vesiputous, kun se oli matkan varrella Lorneen, minne oltiin suunniteltu pystyttää teltta seuraavaksi yöksi. Käveltiin 2 kilometriä yhteen suuntaan sademetsässä vesisateessa ja siellä oli niin hiton kuuma. Vaikka lämpöasteita oli se alle 20, niin ilman kosteus siellä metikössä teki siitä vaeltamisesta ja loputtomista portaista aika tuskaista. Löydettiin kuitenkin mitä lähdettiin sinne etsimään ja oltii  takasin autolla 40 minuutissa, vaikka kyltit väittivät matkaan menevän vähintään tunti, in your face muahahah. 
Hypättiin autoon ja mietittiin seuraavaa siirtoa. Vettä piti sataa ainakin 8pm asti ja vaikka sen jälkeen ei sataisikaan enää, kaikkialla olisi super märkää ja ärsyttävää. Me ei nyt ihan niin pro campereita olla, että märässä teltassa nukkuminen olisi paljoa kiinnistanut, joten päätettiin vaan luovuttaa ja lähteä ajamaan takasin Melbourneen ja mennä yöksi Heidille, koska sen hostperhe on poissa kotoa. 
Oltiin takasin cityssä vähän jälkeen kuuden, haettiin thaimaalaista ruokaa ja katottiin Heidillä leffaa, josta me kaikki nähtiin varmaan 10 minuuttia, kun oltiin nenä kiinni puhelimissa kun ei tarvinnut tapella kuka saa ladata puhelinta ja kenellä on ylipäätään kenttää sitä puhelinta käyttää. 
Koska teltassa ei tullut nukuttua maailman parhaita unia, me mentiin kaikki sänkyyn jo 10 aikaan ja mä ainakin nukahdin samantien. 

Aamulla herätyskello soi taas 8.30, koska meidän piti lähteä palauttamaan Hannahin kanssa vuokra-autoa. Heitettiin Ronja juna-asemalle, ajettiin meille aamupalalle ja tuomaan telttailukamat kotiin ja käytiin heittämässä auto tällä kertaa ihan oikeeseen osotteeseen ja otettiin bussi takasin kotiin. 
Maattiin Hannahin kanssa mun sängyssä varmaan 4 tuntia putkeen ja paketoitiin lahjoja koska energia ei vaan yksinkertaisesti riittänyt muuhun. 

Sain viime viikonloppuna super ilosen ylläriviestin, että meidän Coffs Harbourin pojat oli tulossa Melbourneen yöksi matkallaan Tasmaniaan, ja ne sopivasti vähän myöhässä aikataulustaan saapui tänne myös eilen, joten illalla soitin Heidin mun mukaan St. Kildaan ja ulos näiden poikien kanssa. Meillä oli super kiva ilta ja oli niin ihana saada pala mun East Coast seikkailua takasin, vaikkakin vaan yhdeksi yöksi. Mentiin kaikki Heidille yöksi taas, siinä talossa kun tila ei ainakaan lopu kesken. Olin vieläkin tosi väsynyt koko viikonlopusta ja pojatkin varmaan monen päivän ajamisesta, mutta nukuin kuitenkin taas korkeintaan tunnin kunnes herätyskello soi 5.30am, koska poikien piti keretä laivaan ja lupasin herättää ne ja pitää huolen siitä, että laiva ei lähde ilman niitä. 
Vaikkakin oli aika syvältä sanoa hyvästit uudestaan ihmiselle, josta välitän niin hirmusen paljon, niin oon onnellinen siitä, että saatiin vielä yksi mahollisuus nähä. Tällä kertaa olin iso tyttö enkä edes itkenyt. Mä tiedän, että mun pitää vaan hyväksyä se tosiasia, että mua oottaa Suomeen paluu ensi kuussa ja NSW on muutenkin hiton kaukana jo Melbournesta, saatika sitten Australia Suomesta. 

If it's meant to be, it will be. 

Tell everybody I'm on my way and I'm loving every step I take

Mulla lähti jo viimenen kuukausi Ausseissa käyntiin. Koko ajatus Suomeen palaamisesta tuntuu niin epätodelliselta. Se on aina ollut niin kaukainen ajatus ja oon vaan miettinyt, että onhan siihen vielä aikaa. Mutta mun hostperheen uuden au pairin saapumiseen on alle 3 viikkoa aikaa. Sen jälkeen ei aikaakaan, kun oma lähtö koittaa. Oon ollut niin kauan innoissani kotiinpaluusta, mutta nyt mua lähinnä pelottaa. 

Oon alkanut pikkuhiljaa lämmetä Melbournelle. Musta tuntuu, että mun kaikki ajatukset siitä, etten tykkää tästä kaupungista johtui siitä, etten oikeen tiennyt miten täällä toimitaan. Millä tramilla pääsen minnekkin ja mistä löydän tonne ja mihin kannattaa lähteä viikonloppuna ulos. Melbourne on varmaan 10 kertaa isompi kun Perth, ei ihmekään jos menee hetki aikaa totutella. Nyt Melbournestakin on tullut koti. Kun meen haluan nopeesti vaan käydä kaupassa, tiedän minne mennä ja miltä hyllyltä etsiä mitäkin. Oon löytänyt tavan päästä cityyn n. 20 minuutissa. Tiedän miltä meidän naapurit näyttää ja kaupungilla kävellessä törmään tuttuihin. Jotenkin oon onnistunut löytämään niin ihania ihmisiä tästäkin maailman kolkasta, että iltkulta ei kyllä taas vältytä lähdön hetkellä. 

Mun niin kiireinen elämä on taas jatkunut tällä viikolla, vaikka aattelin että viimeviikkoisen "juoksen heti ulos ovesta kun työt loppuu" -teeman jälkeen olisin keskittynyt taas käymään salilla ja nukkumaan kunnolla, mutta ajatukseksihan sekin sitten jäi. Salille en oo raahautunut kertaakaan, koska töiden loppuessa yleensä n. 5-5.30 oon aina toinen jalka ulkona ovesta jo lähdössä johonkin ja kotiin tullessa 11 aikaan illalla kaikki mikä mua kiinnostaa on se, että miten nopeasti pääsen nukkumaan koska kello soi ennen 7 aamulla. Vähän huonompi homma on se, että se on parasta aikaa päivässä pitää Suomeen yhteyttä ja yleensä puhelimen kanssa roikkuminen vie mun mun yöunistakin ihan mukavan osan. Jos olin ennen puhelinriippuvainen, niin en edes tiedä, millä sanalla kuvata tätä nykyään... Kun työpaikka on kotona niin siihen vaan jotenkin aina tarttuu. Se on hirveetä. 
Mulla oli maanantaina ja tiistaina melkeen vapaapäivät, molempina päivinä olin lasten kanssa 1-2h koska nyt loppuviikko meneekin sitten 11 tuntisia päiviä vedellessä. Mutta ei se mitään koska 3 viikon loma odottaa mua ihan nurkan takana! 

Oon ollut niin innoissani elämästä ylipäätään lähipäivinä, mun viimeviikkoset maailmanloppu fiilikset on onneksi jo kaukana menneisyydessä. Mun viimenen kuukaus täällä on tuomassa mukanaan kaikkea niin kivaa! Ensi viikonloppu pitäisi mennä tien päällä, ens viikolla on mun eka joulu lämpimässä ja uudeksivuodeksi pitäisi vielä koittaa keksiä jotain kivaa tekemistä.  Saan muutaman lemppari-ihmisen tänne niin Perthistä kuin Coffsiltakin, nyt viikonloppuna pitäisi olla yli 40 astetta lämmintä ja sää muutenkin koko tälle kuulle näyttää kyllä niin hyvältä, etten uskalla edes ajatella Suomen pimeetä, lumetonta talvea. Tilasin Mian luo mulle odottamaan kunnon talvitakin, koska ajattelin sen tulevan tarpeeseen tän vuoden jälkeen, mutta näköjään ei. Toivotaan kuitenkin parasta, haluaisin kovasti päästä lumiseen Suomeen! Mutta vaikka lunta ei olisikaan, niin luntakin enemmän odotan tietysti kaikkien mun ihanien ihmisten näkemistä kaiken tän ajan jälkeen, mulla on niin ikävä teitä kaikkia mussukoita! 
Halusitte tai ette, niin varautukaa isoihin haleihin ja pusuihin koska kukaan ei oo niiltä turvassa. 

Every dark night turns into a day

Kirjotin toissapäivänä super masentavan postauksen, mutta jätin sen hetkeksi julkaisematta kun ajattelin, että jatkan sitä vielä kun se ei vaan tuntunut millään valmiilta. Katoin sitä eilen ja tajusin miten naurettava se juttu oli ja poistin koko pitkän tekstin. Mulla oli maanantaina jo mieli vähän maassa ja tiistaina masentelu vain jatkui ja luultavasti vaan omista ajatuksista johtuen koko päivä tuntui maailmanlopulta. Kyllä mulle sattui ja tapahtuikin kaikenlaista, esim. kaks tramia missä olin hajos molemmat 10 min sisään, sähkölinjojen päälle kaatui puu kovan tuulen takia ja koko Kewin alueella ei päässyt ykskään trami liikkumaan. Mulla oli kiire ja jouduin ottamaan taksin St. Kildaan, josta päädyin maksamaan $70. Unohdin ensimmäistä kertaa avaimen kotiin. Sain muutaman "oisitpa täällä viestin" Suomesta ja olin ihan itkun partaalla ja valitin miten kamalaa elämä on ja miten en jaksa odottaa, että pääsen pois täältä. Jep, täältä niin hirveen kamalasta ja lämpösestä Australiasta missä ei ole mitään hyvää. Tai niin ajattelin sillä hetkellä. 
Miten mä päädyin niin ihanat viestitkin kääntämään jotenkin negatiiviseksi? Sehän vain tarkottaa, että mulla on elämässä ihmisiä, jotka välittää musta. Ja rahaahan se menetetty $70 oli. Ehkä muutama trami hajos, mutta sentään kukaan ei kuollut. Pääsin ehjänä perille ja vietin super ihanan illan uusien ja vanhojen kavereiden seurassa. Näin villejä pingviinejä ja sain värikkäitä turkinpippureita ja ksylitolpurkkaa ensimmäistä kertaa koko vuonna. Ja vaikka avain jäi kotiin ja tulin myöhään, niin löysin vara-avaimen ja pääsin sisälle ketään herättämättä. 
Mulla on katto pään päällä, lämpönen sänky ja ruokaa jääkaapissa. Se on jo pelkästään paljon enemmän, kuin mitä monella ihmisellä on. Lisäksi mä olen Australiassa, jonne oon aina halunnut. Mulla alkaa 1,5 viikon päästä 3 viikon loma ja mun yksi parhsimmista kavereista on tulossa tänne ensi viikolla. Mulla pyörähtää kohta viimeinen kuukausi käyntiin, jonka jälkeen nään mun ihanan perheen ja kaverit. Mä oon päässyt toteuttamaan mun unelmia ja mä olen terve (ainakin fyysisesti). 
Miksi näitä kaikkia hyviä ja positiivisia asioita on niin vaikea nähdä silloin, kun kaikki tuntuu menevän pieleen? 

Sain siis viimevikkolla tietää, että mulla on kolmen viikon loma joulu-uusivuosi akselilla. Mitään suunnitelmia ei ole, joten hyviä ideoita otetaan vastaan! Oisin halunnut lentää Perthiin viikonlopuksi tai vaikka viikoksi, mutta school holidaysien ja muutenkin joulunajan takia lennot on aika huiman hintasia, niin varmaan tänne Victorian alueelle oon nyt kuitenkin tuomittu jäämään. Ihan kuin sekin nyt taas olisikin joku huono juttu, veikkaan että täällä on vielä mulle paljon nähtävää. 

Mun viimepäivät on tätä tiistaista hermoromahdusta lukuunottamatta ollu super kivoja ja heti töiden jälkeen oon juossut ovesta ulos kiireessä illan rientoihin. Sunnuntaina oltiin Ronjan ja Nadjan kanssa Melbournen waterslide tapahtumassa, liput maksoi $40 ja siis homman nimi oli se, että yksi katu tuolta citystä oli suljettu ja siihen oli laitettu pystyyn 400 metrinen vesiliukumäki. Mua peloteltiin, että onko nyt järkeä maksaa tollanen summa siitä, että ihmismäärän vuoksi pääset laskemaan max. 2 kertaa. Okei, kahen tunnin session aikana kerettiin laskemaan 4 kertaa, mutta oli kyllä niin super hauskaa, että maksaisin sen millon vaan uudestaan. Paikan päältä sai isoja uimarenkaita ja sieltä mäen päältä jengi vuorollaan hyppäs veden vietäväksi. Jos ikinä saatte mahiksen osallistua tollaseen, oikeesti menkää! Saattaa kuulostaa lasten touhulta mutta mulla oli ainakin ihan hullun hauskaa. Tiistaina siis lähdin suunnilleen hostporukoiden kanssa samalla ovenavauksella niiden tullessa kotiin suunnistamaan sinne St. Kildan rannalle kattomaan auringonlaskun aikaan esiintulevia pikku pinguja. Jos joku ei vielä tiennyt, niin oon hullu pingviinifani, joten ne pikku söpöläiset on kyllä yks aika mun lempparihomma koko Melbournessa. Jos sinne ei olisi tunnin matkaa jo ilman hajoavia trameja niin oisin siellä varmaan joka päivä. Eilen eli keskiviikkoiltana riensin taas ulos ovesta heti kellon lyötyä 5. Olin matkalla Queen Victoria night marketeille meidän entisen couchsurfing hostin Syn, sen uuden couchsurfarin Neean, Heidin ja mukaan tarttui matkan varrelta yksi ruotsalainen pariskunta, aikalailla rändöm aussipoika ja Syn seuralainen. Oli super kiva ilta, syötiin hyvää ruokaa ja kierreltiin marketteja jotka oli ihan täynnä. En tiedä miksi en oo ennen tietäni löytänyt näille keskiviikkoiltasin pidettäville marketeille, mutta samssa paikassa pidetään viikonloppuisin päiväsaikaan yhtiä toisia tosi kivoja marketteja, mutta tää illalla pidettävä vei kyllä mun sydämen! Aion mennä heti end viikolla uudestaan, sinne jäi monta ruokakojua mitä mun pitää vielä kokeilla ja mulla ei oo turhan montaa keskiviikkoa enää jäljellä!

Mulla ei oo viikonlopuks vielä oikeen mitään pitäviä suunnitelmia, mutta toivottavasti me keksitään jotain ainakin yhtä kivaa kun näinä viimesinä iltoina! 
Jahas ja näköjään mulla olikin vaan yksi kuva tallessa koko viikolta...

Week with me

Mulla ei oo täällä jostain syystä vieläkään muodostunut oikeen minkäänlaista viikko rutiinia töiden suhteen, mikä on tuntunut tosi oudolta ja tylsältä mun mielestä ja varmasti lapsistakin. Perthissä meillä oli jokaiselle viikonpäivälle aina jotain aikataulutettua tekemistä, täällä ollaan oltu ja ihmetelty nyt kuukauden päivät, että mitä sitä tekis. Mun oli myös paljon helpompi siellä vaan hypätä mukaan siihen mulle jo tehtyyn viikko-ohjelmaan, mutta nyt se oon pääosin minä, joka sitä viikko-ohjelmaa täällä kehittää. Eikä mua haittaa, saampahan ainakin tehdä kaiken just niinkun ite tykkään!
Toisaalta sääkin oli yhessä vaiheessa varmaan viikon putkeen niin huono, ettei mitään ihmeitä edes viitsinyt alkaa tekemään. Oon kuitenkin oman mieleni hyvinvoinnin kannalta koittanut alkaa vähän saada jonkunlaista rutiinia tähän touhuun ja koska E oli yllättäen viimeviikolla kipeä, niin oltiin suunnilleen joka päivä kotona koko päivä. Kyllä siinä alkaa itse kullakin pää hajoamaan.
Mutta tällä viikolla meiän elämä on näyttänyt tältä:

Maanantaina mulla oli vapaapäivä kuten joka maanantai, vietin sen nukkuen pitkään, tein banaanilettuja lunchiksi ja söin takapihalla auringonpaisteessa. Suunnittelin koko päivän meneväni salille, mutta suunnitteluksi se taas sitten jäi ja menin illalla Ronjan kanssa cityyn syömään sushia dinneriksi.
Söin Gold Coastilla yhessä vaiheessa niin paljon sushia, että yhtenä päivänä tajusin etten vaa pysty siihen enää. Se on vaan niin super halpaa täällä, $2,50 sellanen iso rulla! Onneksi se sushiähky meni ohi ja nyt voin taas syödä sitä hyvin mielin!

Tiistaina mun yksi ja ainoa au pair kaveri Heidi tuli lastensa kanssa meille playdateille. Mulla on ollut niin super ikävä meiän Perthin playdateja, kun meitä oli parhaillaan 9 tyttöä plus kaikki lapset ja vaikka meitä välillä olikin vaan minä ja Hannah niin silti oli aina paljon hauskempaa istua kahvia juoden kaverin kanssa työajalla.
Aika menee aina nopeammin, kun on kivaa tekemistä ja siinä se koko tiistain työpäivä sitten vierähtikin hyvässä seurassa. Tein kaikille banaanilettuja taas lunchiksi koska oon vihdoin oppinut taas uuden "ruoan" kokattavaksi ja obsessoitunut niistä.

Keskiviikkona täällä oli ensinnäkin joku trooppinen myrsky, ulkona oli 34 astetta lämmintä ja tuuli parhaimmillaan 100km/h. Löysin viimeviikolla jo Kewin kirjastossa keskiviikkoisin pidettävän Storytimen(?) alle kouluikäisille lapsille, mutta koska E oli kipeä niin se jäi välistä, niinkuin kaikki muukin. Tänä keskiviikkona kuitenkin uhmasin luontoa ja otin tramin tohon kirjastolle, joka siis on suunnilleen 2km päässä, mutta en siinä säässä kahden pienen lapsen kanssa halunnut sinne kävellä.
Kotiintulomatkalla sää oli yltynyt jo niin pahaksi että hyvä että hiukset pysy päässä siinä tuulessa, niin tehtiin taas lunchiksi niitä lettuja (lupaan lopettaa), E otti päikkärit ja me katottiin I:n kanssa Mulan, mikä löydettiin kirjastosta. En muistanu edes miten paljon tykkään siitä leffasta, se ja Tarzan on kyllä mun Disney-lemppareita! Iltapäivällä käytiin kaupassa ostamassa meille tonttulakit seuraavaa päivää varten ja mä ostin guacamole ainekset seuraavan illan dinnerpartyja varten.
Kävin illalla vielä lenkillä mutta oikeesti se oli ihan kamalaa, kävelin vikan osan matkaa vastatuuleen ja näin varmaan sen puolituntisen aikana kaks ihmistä, eikä ihmekään. En voinut edes pitää silmiä auki kun kaikki hiekka ja roskat lensi tuulen mukana heti sokaisemaan mut.

Torstaina lämpötila oli pudonnut yön aikana 14 asteeseen?! En tajuu mikä tätä Melbournea vaivaa, yhtenä päivänä ulos tekisi mennä ilman vaatteita ja taas heti seuraavana sitä haluisi pukea päällensä kaiken, mitä kaapista löytää. Okei, 14 astetta ei ehkä kuulosta Suomessa miltään super kylmältä säältä, mutta voin kertoa, että jouduin kääntymään ovelta hakemaan paksumman hupparin, kun oltiin aamulla lähdössä kaupoille. Niin kylmä siellä oli.
Kuitenkin, aamu alkoi meidän kuvaussessiolla, jota varten oltiin ostettu tonttulakit ja otettiin selfietä tonttulakit päässä kauemmin, kun kehtaan myöntää.  Kun tää oli ohi, mentiin tyttöjen kanssa metsästämään joulukorttitarvikkeita askartelukaupoista. Tämähän oli siis mun idea, halusin askarrella joulukortteja kotiin lähetettäviksi ja olin siitä enemmän innoissani kun lapset. Kysyin mun hostäidiltä, josko se haluais että tehdään niidenkin sukulaisille kortteja, ja loppujenlopuksi minä omin pienin kätösin väänsin sitten näitä kortteja koko iltapäivän, koska halusin niiden olevan täydellisiä ja varjelin mun omia kortteja tyttöjen likaisilta käsiltä joten päätin vaan hoitaa homman ite. Viikon paras au pair ilmottautuu täällä!
Mun oli tosiaan tarkotus mennä illalla Ronjan ja Nadjan järjestämiin Thanks giving -dinnerpartyihin, mutta ne peruuntui ja siirtyi perjantai-illalle. Meitä piti olla 8, mutta meitä onkin vaan minä, Ronja ja Nadja niinkuin aina. Enemmän ruokaa mulle.

Perjantai aamuna I:llä oli koululla toinen perehdytyssessio, jonka eka osa oli viimeviikon perjantaina.  Oon nyt siis kahtena perjantaina leikkinyt aikuista ja istunut siellä kuuntelemassa Australian koulujärjestelmästä. Mutta en pistänyt pahitteeksi, se oli oikeesti tosi kiinnostavaa. Kaikki hoidetaan täällä niin erilailla kun Suomessa, koulu ensinnäkin maksaa todella paljon, parhaimmillaan kymmenia tuhansia vaan näiden alle 5v lapsien lukuvuodesta. Vanhemmilta odotetaan todella paljon osallistumista koulun toimintaan, niin opiskeluun kuin vapaaehtoistoimintaankin. Ja ne äidit, jotka käy töissä niinkuin normaalit ihmiset ja eivät pääse osallistumaan jokaisiin kissanristijäisiin ja leipomaan muffinsseja koululle joka perjantai, ovatkin sitten huonoja ihmisiä. Ei siellä paljon isejäkään näy, mutta sehän on tietysti ihan ok. Sukupuolisyrjintää!! Kyllä mä ainakin keskittyisin omaan uraani mielummin ja antaisin opettajien hoitaa omat hommansa, siitähän niille maksetaan.
I:n koulu on katolilainen, niinkuin mun käsittääkseni aika moni koulu täällä muutenkin, ja kuuntelin puolisen tuntia höpötystä siitä, miten meidän pitäisi täällä kotona tutustuttaa lapsi Jeesuksen perheeseen ja rukoilla joka ilta. Nämä 5-12 vuotiaat lapset kuten myös koulun aikuiset meditoi joka aamu koulussa, kaikki yhdessä. En todellakaan sano, että rukoilemisessa tai meditoinnissa kummassakaan olisi mitään vikaa todellakaan, jokainen eläköön tavallaan ja tehköön näitä asioita niin paljon kun sielu sietää ja kyllähän meillekkin on uskontoa opetettu ja hyvä niin, mutta kyllä tää kaikki kuulostaa tälläsen Hakunilan koulun käyneelle suomalaistytölle vähän kummalliselta.
Joka tapauksessa, tultiin kotiin, tehtiin lunchiksi juustoleipiä(!!) ja E meni ja otti 3 tunnin päikkärit, minä puunasin oman huoneen plus muun alakerran puhtaaksi viikonlopun kunniaksi koska mulla oli niin tylsää.
Illalla menin Ronjan ja Nadjan kämpille guacamolen ja tacosipsien kanssa ja koska olin varautunu siihen, että meitä on 8 mutta meitä olikin vaan 3 niin syötävää kyllä sitte riitti.

Viikonloppuna käytiin Ronjan kanssa Queen Vic Marketseilla, käytiin syömässä ja meidän oli tarkotus lähteä illalla ulos mutta sain itteni ennen 12 siihen kuntoon, että näin parhaaksi mennä nukkumaan. Seuraavana aamuna heräsin vaihteeksi täynnä energiaa, kävin salilla, söin pitkästä aikaa familydinneriä hostperheen kanssa ja illalla menin meiän entisille couchsurfing hosteille hengailemaan. Meiän perus Disneyleffa ilta vaihtuikin vaan sohvalla makaamiseen ja jutteluun mutta kaikki käy, tajusin vasta siellä miten ikävä mulla on ollut niitä poitsuja. 

Tää viikko alko ihanasti 33 asteen helteillä, toivottavasti tälle ei näkyis loppua ennen mun Australia seikkailun loppua. En kyllä voi uskoa, miten nopeesti tää aika menee. Joka perjantaina oon ihan että mitä ihmettä, ei kai nyt taas voi olla viikonloppu!? Ei sillä, ettenkö haluisi, mutta mulla alkaa aika täällä pikkuhiljaa loppumaan.
Toisaalta en jaksa odottaa, toisaalta pelottaa niin paljon.

Pikku tiput siellä myynnissä

#vainaussijutut

Aussit on outoa kansaa. Toisaalta, niin ajatellaan myös Suomesta ja varmasti kaikista muistakin maista ja kulttuureista aina joskus. Ennen tänne tulemistani ajattelin ausseista tosi eri tavalla. Että kaikkialla on super kuivaa, kenguruita on joka kulmassa ja aina on lämmin.
En oo elämäni aikana mitenkään erityisen paljon matkustellut tai muutenkaan opiskellut maailman menosta yhtään mitään. Tää vuosi on opettanut mulle maailmasta niin paljon! Tässä on kuitenkin juttuja, mitä oon oppinut Australiasta (ja kyllä, olen varma että moni näistä jutuista pätee myös muualla maailmassa).

On ihan ok mennä minne vaan ilman kenkiä.
Oikeesti, minne vaan. Baariin, kauppakeskukseen, ravintolaan tai vaikka ihan kävelylle kaupungilla. Kukaan ei kato sua vinoon vaikka kengät oiskin tänään jääneet pois matkasta.
Joidenkin baarien ja ravintoloiden ovilla lukee pukukoodi(?) ja niissä yleensä sanotaan, jos sisälle ei ole asiaa ilman kenkiä. Musta on vaan ylipäätään outoa, että tollasesta asiasta on mainittava erikseen. Koska no, kaikki nyt varmaan tietää, että Suomessa harvemmin ravintolan ovella näkee ihmisiä ilman kenkiä, tai missään muuallakaan omaa pihaa lukuunottamatta. Mä en ennen edes tykännyt mennä muiden ihmisten koteihin ilman sukkia, toisaalta harvemmin Suomessa pidin sellaisia kenkiäkään, minkä kanssa ei käytetä sukkia. Nykyään sukat vaan jotenkin ahdistaa mua ja oon niin paljon mielummin ilman.

Kaikkialla on itsepalvelukassat.
Oon Suomessa törmännyt tälläseen vaan Ikeassa. Tietysti oon ollut jo jonkun aikaa poissa, antakaa anteeksi jos olen väärässä. Mutta täällä kaikissa ruokakaupoissa, Targeteissa tms. tavarataloissa on itsepalvelukassoja riveittäin, ja useesti päivien hiljaisina hetkinä "normaalikassoja" ei pidetä edes auki. Muistan vieläkin, kun yritin tällästä härpäkettä ekaa kertaa käyttää, enkä tajunnut mistään mitään. En tiennyt, mihin reikään pitää laittaa rahat ja mistä ne tulee ulos, mistä saan kuitin ja mitä nappulaa nyt painan ja mitä ihmettä muutenkin, eihän tässä oo ketään valvomassa ja miten helppoa ihmisten ois tästä vaan huijata maksavansa.
Kuitenkin näin 10 kuukauden jälkeen voin sanoa, että valitsen itsepalvelukassan millon vaan normikassan sijasta. Ne on oikeesti tosi fiksuja ja huonoina päivinä ei tarvitse vaihtaa kuulumisia ja päivän suunnitelmia kassaihmisen kanssa vaan tälläsenä nyrpeenä suomalaisena voi pitää suun kiinni ja keskittyä olennaiseen. Mun ei tarvitse ootella ketään ja voin pakata ostokset kasseihin niinkuin ite haluan. Kyllä, täällä pakataan ostokset sun puolesta kasseihin normaaleilla kassoilla.

Perth

"Hey, how are you?"
Menitpä sitten minne tahansa; kauppaan, lääkärin vastaanotolle, postiin, kavereiden luo tai hakemaan lapsia koulusta niin siellä on kaikki kyselemässä kuulumisia. Kadulla vanhemmat ihmiset jää helposti kyselemään, miten sun päivä on mennyt. Sama homma on, jos soitat jonnekkin, linjan toisessa päässä halutaan aina tietää, mitä sulle kuuluu tänään. Tiedän, että se on vaan kohteliaisuus ja 90% kyselijöistä ei kiinnosta vastaus pätkääkään, mutta kuitenkin. Tottakai siitä on tullut mullekkin jo tapa, aina kaupan kassalle tms. astellessa huikkaa tervehdyksen perään, että miten menee tai muuta ja lähtiessä tulee vaan luonnostaan sanottua "have good day". Täällä uusia ihmisiä tavatessa kysyntään kuulumiset ja jaetaan elämäntarinat, kun taas Suomessa sanotaan "moi" ja sitä seuraa kiusallinen hiljaisuus.  Tosi hassua. Suomessa Picnicissä työskennellessä oli hyvä, jos asiakkaalta sai edes kuulla tervehdyksen saatika sitten mitään muuta ylimäärästä rupattelua. Enkä nyt sano, että olisin itekkään siellä paistanut kuin Naantalin aurinko päivästä toiseen tai kertonut elämästäni jokaiselle asiakkaalle. Ei aina tarvitsekaan olla hyvä päivä, mutta asiakaspalvelu on kyllä yksi asia, missä Suomi voisi ottaa muista maista mallia.

Parkkeerata voi ihan minne lystää.
Tätä en ymmärrä. En todellakaan tiedä, miten täällä mitkään lait tai säännöt menee tässä auton parkkeeraamisessa, mutta oikeesti täällä meno on välillä ihan uskomatonta. Tää oli kyllä pahempi Perthissä kun Melbournessa, kai täällä on vähän sivistyneempiä ja muutenkin älykkyystasoltaan vähän korkeampia ihmisiä, mutta oikeesti. Paras oli se, kun näin jonkun parkkeeranneen autonsa keskelle tienjakajaa, koska selvästi pihassa mihin tämä kyseinen henkilö oli menossa, ei ollut enää tilaa autolle. Ei tien viereen, ei seuraavalle kadulle, ei. Tienjakajan nurmikolle siihen niin nätisti. Meidän vanhan talon lähellä oli iso puisto, joka oli rakennettu lammen ympärille, ja siinä puiston ympärillä oli ainakin 5 parkkipaikkaa plus tien vieressä tilaa vaikka muille jakaa, jos parkkikset sattuivat olemaan täynnä (mitä ne ei koskaan mun 8kk elon aikana siellä olleet), mutta silti kaiken tämän jälkeenkin joku oli autonsa päättänyt asettaa siihen puiston nurmikolle, noin 5 metriä seuraavan parkkipaikan sisäänkäynnistä. Voit vaikka ajaa rantaan asti, jos parkkikselta kävely tuntuu liian raskaalta, tai naapurin pihanurmelle jos ei omalla ole tilaa. Tai sitten ihan vaan keskelle kävelytietä, niin että varmasti jokainen jalankulkija joutuu kävellä sitten siitä autotien puolelta. 

Kävelytiellä mahtuu kävelemään n. 1,5 ihmistä.
Täällä on aivan käsittämättömän kapeat kävelytiet. Useimmilla en mahdu edes kävelemään E:n kanssa käsi kädessä, joka on siis 3v eikä mikään isokokoinen ihminen. Ootas vaan, kun sieltä tulee joku koiransa kanssa vastaan niin sitten pompitaan kaikki autoteillä ja tienreunuksia pitkin toistemme ohi. Hyvällä tuurilla sieltä tulee pyörä vastaan juuri sillä hetkellä, kun molemmat lapset tappelee siitä, että kuka saa pitää kädestä kiinni ja siinä sitten pyöräilijä voi miettiä, ajaako päälle vai puikkelehtiiko kaiken maailman puiden välistä autotielle ohittamaan jalankulkijat. Oon välillä ihmetellyt, miten niin moni pyöräilijä ajaa autojen kanssa samalla kaistalla, vaikka ei olisikaan minkäänmoinen kilpapyöräilijä tms, mutta tässähän siihen varmaan löytyykin vastaus. Ei siellä kävelytiellä nyt vaan ole meille kaikille tilaa.

Brisbane

Suojatiet ovat vain aukkoja katukivetyksessä. 
Voin varmaan yhden käden sormilla laskea, kuinka monta "normaalia" suojatietä oon täällä nähnyt. Sellaista, missä on selvästi maalattu raidat maahan ja siitä ihan oikeesti ihmiset huomaa, että tästä voit ylittää tien. Yleisesti ottaen nämä niin sanotut suojatiet on vaan sellasia, että kävelytien katukivetyksessä on vaan ammottava aukko. Tietysti niillä suojateillä, missä sattuu olemaan liikennevalot, meno on paljon turvallisempaa ja suojatiet tajuaa, mutta esim. tossa suoraan meiän talon edessä on T-risteys, ja jokaisen kävelytien kulmasta puuttuu sitten yksi pala katukivetyksestä, että voit siitä pomppia kadun yli siihen kiveen kompastumatta ja toivoa, että kukaan ei aja päälle. Varsinkin, kun täällä tuppaa noi katuvalotkin olemaan aika harvassa. 
Kuitenkin esimerkiksi sillä tiellä, minkä yli vien lapset maanantaisin päivähoitoon, niin siellähän ei sitten oo suojateitä ollenkaan. Kilometrien pituinen tie ja ei suojatietä missään, niin siinä me seistään tienvieressä muutama tovi odottaen, että liikenne jossain vaiheessa hiljenisi sen verran, että päästäisiin siitä tien yli hyppimään ilman, että joudutaan yliajetuksi. Perthissä oli sama homma lasten uimatuntien kanssa, iso kiireinen tie eikä suojatietä saatika liikennevaloja missään. Jalankulkijana täällä saa muutenkin aina valoissa odotella puolisen päivää ja jos valoja ei ole, niin ei kukaan siihen "suojatien" eteen muutenkaan pysähdy antamaan tietä. Hanki auto tai odota. 
Plus että liikennevalot pitää super outoa ääntä valon vaihtuessa vihreeksi.

Baareissa ei ole narikkaa.
Ja se on super outoa! Aluksi en edes ajatellut asiaa, koska tulin tänne keskellä kesää, eikä mulla narikalle ollut mitään tarvetta, saatika sitten vaatteille ylipäätään. Talven tullessa Perthiin halusin vaan ottaa lämpimät vaatteet mukaan, koska yöllä kotiinlähtiessä siellä oli jo ihan sairaan kylmä. Mutta haluatko kantaa takkia, kaulahuivia tai muuta paksua tai pitkää vaatetta mukanasi koko iltaa baarista toiseen, kun sisällä on kuitenkin todella kuuma? Ylimääräset vaatteet ja laukut on siinä vaan aina tiellä tai hävyksissä. Siinä piti sitten vaan juoda ittensä lämpimäksi. 
Muutenkaan baareihin täällä harvoin maksaa mitään sisään. Tietysti joillekkin isoille hienoille clubeille joo, mutta oon joutunut täällä varmasti alle 5 kertaa maksamaan mitään päästäkseni baariin sisään.

Sydney

Raha + Paypass eli lähimaksuominaisuus(?)
En tiedä, miten iso juttu tää on Suomessa nykyään, että onko se yleistynyt paljon tässä vuoden aikana, nimittäin mun Suomen pankkikortissa on kyllä tää maksuvaihtoehto, mutta muistan käyttäneeni sitä kerran siellä ennen tänne tulemista. Ja täällä sitä käytetään kaikkialla. En oikeen osaa päättää, onks tää musta hyvä vai huono juttu, koska kyllähän se nopeuttaa ja helpottaa asiointia kassalla huomattavasti, mutta mun käsittääkseni täällä se ostoraja paypass maksulle on $100, mikä on euroissa ehkä n. 65? mutta Suomessa se raja on kai paljon vähemmän. Siinä jos kortti hukkuu johonkin ja esim. mulla on mun kaikki säästöt siellä tilillä, niin jos joku sen löytää ennenkuin oon tajunnut sulkea kortin, niin aika helposti saa tyhjennettyä koko tilin. Kyllähän se välillä tietysti tekee sitä, että pyytää laittamaan pin-koodin varmistukseksi, mutta eipä mulle oo vielä kertaakaan sellasta tullut. Tällä tavoin sitä pin-koodia on myös yllättävän vaikea välillä muistaa, kun sitä tarvitsee käyttää kerran miljoonaan vuoteen. 
Oon jo tottunut täällä näihin kummallisen näköisiin rahoihin ja olin ihan innoissani, kun Mialla oli lompakossa euroja mitä sain kattella pitkästä aikaa. Setelit täällä tuntuu sellasilta ihme muovisilta, ne on värikkäitä ja muodoltaan muutenkin sellasia pitkulaisia. Kolikoista arvokkain eli $2 on pienin ja näyttää eurojen 10 senttiseltä, kun taas aussien 50 senttinen on jotain 3 kertaa kahden dollarin kokoinen kahdeksankulmikas mötikkä. Niihin meni kyllä hetki totutella. Ja kun meillä euroissa on joutsenien ja suomenleijonien kuvia, niin täällä yhden dollarin kolikon kääntöpuolelta löytyy kenguruita. Makes sense.

Australian aksentti. 
On jotain niin kamalaa. No ei vaiskaan, ei se nyt kamalaa ole mutta huonostiymmärrettävissä sanoisinko. Jotkut puhuu niin nopeasti, epäselvästi ja käyttäen outoja sanoja ja kaikki pitää lyhentää (Maccas = McDonalds hahahah), että mulla menee vieläkin hetki käsittää, mitä ne sanoo. Ausseissa on välillä niin ihme sanoja ja sanontoja, että suosittelisin äidinkielen nimen vaan suosiolla vaihtamaan australiaksi enkä kutsuisi sitä englanniksi. Tiedän, että moni ihminen pitää aussien aksenttia jotenkin viehättävänä ja se muka saa naisilta jalat alta hyvin äkkiä, mutta en kyllä ymmärrä miksi. Mun mielestä esim. brittiaksentti on niiiin paljon kivempi. Luin jostain, että aussien aksentti juontaa juurensa siitä, että joskus muinoin ihmiset täällä oli niin kännissä ja puhe sammalsi, että siitä vaan jäi sellanen ihmeellinen, ja enkä todellakaan edes hetkeäkään epäile täätä myyttiä koska siltä se kyllä kuulostaakin.

Aiheesta poiketen, kuulin myös että Canberra on pääkaupunki vaan siksi, että Sydney ja Melbourne tappeli siitä, kumpi saa pääkaupungin tittelin ja koska sopuun ei päästy, rakennettiin puoleenväliin matkaa uusi kaupunki ja tehtiin siitä sitten pääkaupunki. Tätä en myöskään lähtisi epäilemään, se olisi vaan niin jotain, mitä Australiassa tehtäisiin.

Canberra

Talot.
Oon puhunut tästä aiheesta aikasemminkin, mutta täällähän siis harvoissa taloissa on lämmitys ja muutenkin talot on rakennettu niin, että niissä olisi mahollisimman viileä kokoajan. Ja no, kyllähän siinä nyt on järkeä, onhan täällä nyt suurimmaksi osaksi aivan hiton kuuma kokoajan. Mutta entäs sitten, kun heinäkuussa ulkona onkin 0 astetta öisin? Sitten on kuulkaas sisälläkin aivan helvetin kylmä. En muista kerroinko täällä, mutta yhtenä aamuna Perthissä mun huoneessa hengityksestä tuli sellasta höyryä, koska mun makkarissa oli n. +9 astetta lämmintä. Olkkarissa oli samana päivänä koko päivän +14, mikäs siinä sitten. Mentiin ulos lämmittelemään.

Kaikilla on myös kaasuhellat. Oon kai kerran tai kaksi törmännyt täällä sellaseen normaaliin nykyaikaiseen lieteen, mitä Suomessa kaikilla taas on ja siellä oon vaan pari kertaa nähnyt kaasuhellan, saatika sitten koskaan sellasta käyttänyt. Meillä on täällä kotona vielä ihan hyvä liesi ja uuni muutenkin, mutta oon myös joutunut laittamaan ruokaa sellasella hellalla, missä laitat kaasun päälle ja ite sytkärillä alat sitten väsäämään liekkiä siinä toivossa, ettei koko käsi syty palamaan. Plus oon jo kaksi kertaa joutunut menemään keittiöön huomatakseni kaasun olleen päällä jo tunteja yksinään. Toisella kerralla koko liekki siinä paloi ja olin ollut yläkerrassa monta tuntia ja vaan sattumalta muistin viedä roskat ulos keittiön kautta ja huomasin sen olevan päällä, muuten se olisi ollut siinä varmaan aamuun asti. Tai sitten koko talo olis palanu ja minä mukana. Toisella kerralla pelkkä kaasu oli jäänyt päälle ja herätessäni ensimmäisenä menin keittiöön ja ihmettelin, miksi haisee niin hassulle mutta siellä olikin hella päästäny kaasua koko yön, tosi kiva juttu.

Kylppärit ja vessat on myös tosi kummallinen juttu täällä. Yleensä ainakin vanhemmissa taloissa vessa on vaan sellanen super pieni huone, missä ei ole mitään muuta kuin pönttö. Ei lavuaaria, ei mitään, vaan sieltä sitten meet kylppäriin pesemään kädet, miten vammasta. 
Suihkussa on kaks erilaista vipua, toisessa lukee kuuma ja toisessa kylmä ja siitä sitten säätelet itelles hyvän lämpösen veden. Joo, oon nähny kyllä tälläsiä hanoja ennenkin, mutta yleensä vaan käsihanoissa. Täällä on poikkeuksetta ollut jokaisessa suihkussa missä oon koskaan käynyt, niin tollaset hassut hanat.

Vesi maistuu ja haisee hassulta.
Sitä saa kyllä juoda normaalisti hanasta, mutta Perthissä yritin välttää sitäkään tekemästä. Täällä kraanavedessä on paljon enemmän kemikaaleja ja Perthissä ihan naamaa pestessä se välillä haisikin ihan kloorilta. En tiedä johtuko tästä vai jostain muusta se, että mun iho oli ihan järkyttävässä kunnossa muutaman kuukauden. Jokainen voi siitä sitten ite kuvitella, miltä se vesi maistuu. En tiedä, miten erilailla nää hommat täällä menee, mutta en oo East Coastilla huomannut sitä samanlaista, tai ainakaan yhtä vahvaa, pahaa makua kraanavedessä. En tiedä johtuuko tää musta vai siitä vedestä. 

Melbourne